4. Voimavara- eli ratkaisukeskeisyys pähkinänkuoressa

– näin Ratkes-yhdistys asiaa kuvaa

Ratkaisukeskeinen ajattelu- ja työtapa on maanläheinen ja myönteinen tapa kohdata erilaisia inhimillisen elämän haasteita ja pulmatilanteita. Haluamme innostaa kehittämään niihin luovia ratkaisuja korostamalla toiveikkuutta, voimavaroja, edistystä ja yhteistyötä. Tämä työtapa valtaa alaa etenkin ihmissuhdealoilla toimivien keskuudessa. Ratkaisukeskeinen terapia puolestaan saavuttaa yhä enemmän kannatusta asiakkaita kunnioittavana ja taloudellisena terapiamuotona.

Ratkaisu- ja voimavarasuuntautuneelle työlle on ominaista:

Asiakaslähtöisyys. Asiakas voi olla esim. yksilö, perhe, ryhmä tai työyhteisö. Asiakas asettaa itse omat tavoitteensa sen sijaan, että joutuisi hyväksymään asiantuntijoiden määrittelemät tavoitteet.

Tavoitelähtöisyys ja tulevaisuussuuntautuneisuus. Keskusteluissa painopiste on tavoitteissa ja siinä miten asiakas voi ne saavuttaa.

Voimavarakeskeisyys. Tutkitaan ja hyödynnetään asiakkaan kykyjä, taitoja ja osaamista käsillä olevan pulman ratkaisemisessa tai tavoitteiden saavuttamisessa. Menneisyyttä tarkastellaan pikemminkin voimavarana.

Poikkeuksien ja edistyksen huomioiminen. Tutkitaan erityisesti niitä aikoja ja hetkiä, jolloin vaikeudet ovat paremmin hallinnassa tai jokin tavoite toteutuu vaikka osaksikin. Tärkeää on kartoittaa tavoitteen suuntaan tapahtuvaa edistystä.

Myönteisyys, luovuus, leikillisyys ja huumori. Tämä työmuoto tukee asiakkaan vahvoja puolia. Uusien näkökulmien syntymisen lisäksi oleellista on ideoida ja testata vuorovaikutussuhteessa erilaisia ratkaisuvaihtoehtoja.

Hyödyntäminen ja konstruktiivinen näkemys. Ratkaisukeskeinen työtapa on salliva ja siinä voidaan vapaasti liittää muista työmuodoista lainattuja ideoita, kuten kognitiivisen terapian harjoituksia, narratiivisen terapian ulkoistamista, NLP-tekniikoita, tarinoita, paradoksaalisia kotitehtäviä, sopimuksia jne.

Yhteistyö ja kannustus. Asiakkaan verkostot ja läheiset nähdään voimavarana ja pulmia voidaan ratkoa yhteistyössä heidän kanssaan. Tärkeä osa työtä on aito myönteinen palaute sekä ansion ja kiitosten jakaminen edistyksestä eri osapuolille.

Ratkes ry:n kotisivuilta lisätietoja http://www.ratkes.fi/

Katsausartikkelista muokattua (syyskuu 2013/JH)

RATKAISUKESKEISESTÄ ELI VOIMAVARAKESKEISESTÄ OHJAUKSESTA

Ratkaisukeskeisessä ohjauksessa keskeisenä tavoitteena on potilaan sisäisen, kestävän motivaation vahvistaminen. Tämän saavuttamiseksi on pyrittävä potilaan:

1: Itsemääräämisen tunteen vahvistamiseen

• Ota selvää, mikä potilaalle on tärkeää ja millaista muutosta tämä toivoo.

• Esitä neuvojen sijaan muutosehdotuksia tarjoamalla vaihtoehtoja ja korostamalla valinnanvapautta.

2: Kyvykkyyden tunteen vahvistamiseen

• Huomaa se, mikä potilaan elämäntavoissa jo on hyvää tai tavoitteen mukaista ja anna siitä hyvää palautetta.

• Auta pilkkomaan muutostavoite niin pieniin osiin, että onnistumisen kokemukset mahdollistuvat.

3: Yhteenkuuluvuuden tunteen vahvistamiseen

• Viestitä hyväksyntää ja arvostusta potilasta kuuntelemalla.

• Ota selvää, miten potilaan lähipiiri voisi tukea tätä elämäntapojen kohentamisessa.

CASE

50-vuotias mies oli polttanut jo yli 30 vuotta, fyysinen suorituskyky oli heikentynyt ja keuhkot oireilivat koko ajan: yskää, limannousua, ahdistamista. Tupakointi oli potilaan kanssa otettu vastaanotoilla puheeksi useaan kertaan, ilman että se oli johtanut mihinkään toimintaan. Mies näyttikin odottavan valmiiksi vastahakoisena, että taas "saarnattaisiin".

Koska aiempi riskeistä ja sairauksista kertominen ei ollut johtanut elämäntapojen muutokseen, lääkäri/hoitaja valitsi ratkaisukeskeisen otteen ongelmakeskeisen sijaan. Hän aloitti kysymällä, mitä potilas itse jo tiesi tupakoinnin ja sydän- sekä keuhkosairauksien välisestä yhteydestä. Hän myös kyseli potilaan omista, terveyteen liittyvistä huolista ja toiveista.

Tupakoimattomuus otettiin puheeksi taitoina. Taitojemme suhteenhan olemme erilaisia, mutta kaikki kehityskelpoisia. Mies arveli ensin, että tupakoimattomuuden taito on taitoa vastustaa tupakanhimoa ja välttää tupakointiin liittyviä arjen myönteisiäkin sosiaalisia tilanteita (tupakalle lähtöä kavereitten kanssa) – ja siksi vaikeaa. Lääkäri/hoitaja täydensi ehdottamalla "tupakanhimon vastustamista" kutsuttavan kohtuullisuuden taidoksi itseä ja muita kohtaan, sekä tupakkaan liittyvien sosiaalisten tilanteiden hallinnan taitoa sosiaalisen monipuolisuuden taidoksi.

Kohtuullisuutta itseä ja läheisiä kohtaan on erityisesti omasta, mutta myös läheisten terveydestä ja työkyvystä huolehtiminen, perheen käyttöön jäävän rahan lisääntyminen, työn tekeminen samaan tahtiin tupakoimattomien työkavereiden kanssa. Monipuolisuudessa kehittyminen merkitsee vaihtoehtojen löytämistä tupakkaringin kokouksille (esim. ulkona käymistä, omenan syöntiä, juttelemassa pistäytymistä) – ja samalla toisenlaisten sosiaalisten tilanteiden lisääntymistä tupakkaringin kokoontumisten vähentyessä.

Taitoa on myös säädellä nikotiinikorvaustuotteitten käyttöä: annostusta ja esim. purukumin purentatekniikkaa. Mies muisti lukeneensa myös säännöllisen liikunnan helpottavan oireita ja sopeutumista.  Lääkäri/hoitaja vahvisti tämän ja kertoi liikunnan todetun erityisen tärkeäksi sekä vieroitusoireiden hallinnassa että mahdollisen tupakoinnin lopettamista seuraavan (yleensä muutaman kilon) painon nousun estämisessä. Mies kertoi vielä ylpeänä kävelevänsä työmatkat joka päivä – säännöllisyyden taidon suhteen hän ei siis ihan heikoilla ollutkaan ja liikunnallisuuden siemen oli olemassa. Lääkäri/hoitaja totesi miehen olevan myös tupakoinnin asiantuntija – voisiko hän houkutella jonkun kaverinsa myös lopettamaan, hän osaisi perustella asian toiselle "kokemusasiantuntijan" sanoin?

Lääkäri/hoitaja pyysi miestä arvioimaan myös kohtuullisuuden ja monipuolisuuden taitojen osalta, kuinka taitava tämä mielestään tällä hetkellä oli. Yhdessä keskustellen huomattiin, että yksikään taito ei ollut kokonaan olematon. Lisäksi lääkäri haastoi miestä kysymällä, toivoisiko tämä pientä kohennusta johonkin näistä taidoista. Mies arveli kohennettavaa olevan paljon, mutta että helpointa olisi kehittää vaihtoehtoisten ratkaisujen kehittämistä tupakalle lähdön sijaan. Liikkumisen lisäämistä mies oli valmis harkitsemaan - yhdessä täsmennettiin, että tämä merkitsisi pyrkimystä työmatkakävelyn lisäksi tehdä hengästymistä ja hikoilua aiheuttavaa liikuntaa, esimerkiksi työpaikan sählykerhossa 2 x viikossa.

Mies poistui tilanteesta mukanaan pieni ja realistinen muutostavoite (tupakointihetkien vaihtoehtojen pohtiminen), jonka laatimisessa hän itse oli ollut pääroolissa (= itsemääräämisen tunne vahvistui). Mies ei tällä kertaa tulkinnut saaneensa "saarnaa", vaan tunsi että lääkäri/hoitaja oli ollut kiinnostunut hänen tiedoistaan, näkemyksistään ja valmiuksistaan (= kyvykkyyden tunne vahvistui). Minä pystyn -tunnetta lisäsi myös tupakointikäyttäytymisen ajatteleminen taitoina, joita hänellä jo oli edes vähän. Kun tottumuksia tarkasteltiin toisella tavalla kuin vain puutteiden tai tavoittamattomilta tuntuvien suositusten näkökulmasta, arvostelluksi tulemisen tunne korvautui hyväksytyksi tulemisen tunteella (= yhteenkuuluvuuden tunne vahvistui).

Seurantakäynnillä potilaan kanssa tarkasteltiin tupakoimattomuuden taidossa tapahtunutta edistymistä – ja asetettiin yhdessä uusia askelmerkkejä tavoiteltavaksi.

Keskeisenä lähteenä on käytetty Suomen Lääkärilehden numerossa 34 vuonna 2010 julkaistua artikkelia:
Susanna Angle: Piilevän motivaation jäljillä. Ratkaisukeskeinen elämäntapojen ja painonhallinnan ohjaus. https://www.laakarilehti.fi/pdf/2010/SLL342010-2691.pdfhttps://www.laakarilehti.fi/pdf/2010/SLL342010-2691.pdf